… pikkuinen torppa..
Helpottaakseni korvamatoasi tarjoan tässä linkin suoraan kyseiseen lauluun, jotta voit kuunnella sen.. 🙂
Ja sitten asiaan…
Starttasimme kaksion lokakuisena perjantaina vasta alkuillan puolella. Isännän työpäivä venähti pidemmäksi, joten matkaan lähtö viivästyi. Suuntasimme ensimmäiseksi yöksi tuttuun ja turvalliseen paikkaan Pistohiekalle. Tällä kertaa emme aikoneet jäädä Pistikselle viikonlopun viettoon vaan yövyimme yhden yön siellä ja aamulla jo heti auringon noustessa jatkoimme matkaa kohti uusia maisemia.
Lauantaiaamu oli hyvällä tavalla syksyinen. Ilma oli raikas ja taivaalla kevyttä pilviharsoa. Tienpielet olivat hieman jäisiä, tie onneksi sula. Ajelimme Puumalan kauniissa maisemissa kohti Kyläniemeä.
Matkakohteena oli Rastinniemi, eräs virkistysalue Saimaalla. Erikoisen tästä reissusta teki se, että Rastinniemi oli Saimaan saaressa (taas se biisi), jonne mentiin lossilla. Saareen matkustamisesta tuli mieleeni ajat järvipelastustoiminnassa, joka oli iso osa arkeamme noin 10 vuotta sitten. Nyt rantapaikoille meitä kuljettaa veneen sijaan auto.
Saavuimme Rastinniemeen, jossa meitä jo odotti Kari ja Marjaana koirinensa, ”Me3”. Lähdimme tutustumaan alueeseen. Rantaa riitti silmänkantamattomiin. Aamuauringossa veden yllä leijaileva sumupilvi teki maiseman valokuvanomaiseksi. Tuuli kuitenkin oli melko kova, joten todellisuus iski vasten kasvoja – kirjaimellisesti.
Pikkuhiljaa ulkoillessa alkoi nälkä kurnimaan vatsassa ja oli mentävä ruoan laittoon. Ruuaksi tein mitä-kaapista-löytyy risottoa. Ruoka oli ainakin sävyiltään varsin syksyinen.
Ruoan jälkeen päiväunet tekivät terää ja päiväunien jälkeen lähdimme alueen nuotiopaikalle kahville. Sami otti metallinpaljastimen mukaan ja siivosi rantaa folion palasista ja tölkkiklipsuista. Tavoitteena toki oli löytää myös ”aarteita,” mutta toisin kävi. Muut porukastamme lähtivät suppismetsään. Sienestäjien saalis oli valtaisa metsästä palatessa! Ulkoilun päätteeksi oli aika laittaa grilliin tulet ja paistaa makkarat.
Ilta alkoi hämärtyä ja siirryimme sisätiloihin lautapelien pariin loppuillaksi.
Tämä oli se yö, kun kelloja siirretään taakse päin, joten se tarkoitti aikaista aamuherätystä. Nukuimme kuitenkin liki seitsemään ”uutta aikaa,” joten kunnon yöunien jälkeen oli mukava lähteä taas ulkoilemaan. Veden yllä leijaili jälleen sumupilvi, jota ei voinut muuta kuin tuijottaa. Sumuisessa kelissä on jotain taikaa, olen sen aiemminkin todennut. Se lumoaa täysin ja ajantaju hukkuu. Tunnetta ei sanoin voi kuvailla, mutta kuvat puhukoot puolestaan.
Aamun ulkoilun jälkeen lähdimme kohti Mikkeliä, josta poimimme matkaamme yhden nojatuolin kotiin mennessä. Taianomainen näky sumun keskellä jatkui vielä koko ajomatkan Mikkeliin. Kotiin saavuimme iltapäivän puolella.
